perjantai 10. syyskuuta 2010

Peikkometsä

Suomessa on paljon metsiä. On metsiä, toisenlaisia metsiä ja sitten on peikkometsiä. Tiedättehän sellaisia vanhoja kuusimetsiä, joiden aluskasvillisuus on lähes kokonaan kadonnut. Sammalia ja pieniä vihreitä kasveja siellä täällä, syksyisin sieniä, mutta enimmäkseen metsänpohja on erinäiköistä ruskeaa kariketta täynnä. Puita on niin tiheästi, ettei päivän valo yllä koskaan kunnolla metsän siimekseen asti. Totutusti tuollaiset tiheät metsät keräävät aivan tolkuttomasti hyttysiä, ja syksyihin aina mukavia hirvikärpäsiä.

Tällaisessa metsässä kävellessä luulee näkevänsä jokapuolella pieniä tai vähän suurempiakin metsänpeikkoja sekä muuta sekalaista sakkia. Puiden oksien lomasta näkyy erinäköisiä hahmoja, jotka lähemmäksi päästyään tuntuvat aina katoavan kivien taakse tai jonnekin muualle piiloon.

Itse poikkesin viikko sitten edellä mainitun kaltaiseen paikkaan. Tiheässä metsässä on aika jännä fiilis. Sitä on vaikea selittää, mutta toiset kokevat sen jopa karmaisevaksi ja pelottavaksi. Näissä paikoissa aika tuntuu jotenkin pysähtyneen, olkoonkin niin kliseinen sanonta.


Ilma on täysin seisovaa, koska tuuli ei pääse tiheän puuston läpi käymään päälle lainkaan. Hiljaisuuden rikkoo vain omien jalkojen alla rutisevat kuivat oksan pätkät sekä ajoittain ohimon seudulle kopsahtelevat hirvikärpäset.









Huomasin, että kaikki eivät olleet koskaan enää päässeet kyseisestä metsästä pois. Toisille matka oli päättynyt siihen pisteeseen. 









Huonoista ennusmerkeistä huolimatta kukaan ei minua tappanut, enkä edes eksynyt, vaan selvisin ehjin nahoin hengissä pois metsästä. Tarvitsee varmasti joskus uhmata kohtaloa uudelleen ja palata kyseiseen metsään.